Monthly Archives: lokakuu 2013

Tilhiä takapihalla

Viime syksynä oli pihlajissa huikea marjasato, joten luontaisen kierron myötä tänä vuonna marjoja on ollut vain vähän. Marjojen myötä tilhiä ja taviokuurnia näkyi viime syksynä ja pitkälle talveen runsain mitoin. Vastaavasti tänä syksynä taviokuurnien viheltelyä ei ole toistaiseksi kuulunut lainkaan, ja tilhiäkin vain joitakin levottomia parvia. Niinpä kohdalle sattuessa tilanne on syytä hyödyntää hyvin, etenkin jos valot vielä kohdillaan.

Takapihan muutamissa pihlajissa pörräsi viime viikon torstaina (17.10.) aamusella napakan yöpakkasen jälkeen verkkaiseen liikehtivä noin 30 tilhen parvi. Aamuauringon valot siivilöityivät välillä todella hienosti, mutta muutoin valoa ei liikaa ollut; Isoja ISOja oli pakko käyttää, muutamissa kuvissa aina ISO3200 saakka, jotta liikkeen saisi pysäytettyä. Tunnetusti tässä ei olla Canonin EOS 7D:lle aivan vahvimmalla alueella, ja siihen nähden jokunen ihan mukava tilannekuva irtosi.

 

_MG_0195

_MG_0228

_MG_0363

_MG_0384

_MG_0424

_MG_0437

Loppusyksyn ja alkutalven tunnelmia

Viime viikon keskiviikkona (16.10.) tuli käytyä katsastamassa maisemia Pallasjärvellä ja Kilpisjärvellä. Kiireisestä viikonlopusta ja Vuoden Luontokuva -tapahtumasta johtuen ehdin päivittää blogia nyt liki viikkoa myöhemmin.

Reissulla oli ajatuksena tavoittaa loppysyksyn ja alkutalven tunnelmia, olihan edellisenä päivänä tuprauttanut lunta eri puolille Lappia.
Illalla Pallasjärvelle saavuttua järvenselällä möyrysi navakka tuuli ja aallokko oli aika hurjaa. Alkuillasta oli tähtinen taivas, mutta myöhemmin tuuli kuljetti pohjoisen suunnalta pilvilauttoja. Revontulten suhteen odotukset eivät olleet korkealla. Puolen yön aikaan jokunen himmeä ja diffuusi loimu näkyi pilvien lomasta, ja myöhemmin yöllä kahden maissa vähän selkeämpää kaarta. Kauttaaltaan varsin vaatimattomat, vaikka kennolle jotain silti tarttui. Suurimmalta osin pilviseen säähän nähden tietysti hyväkin, ettei näyttävämpää näytelmää tälle yölle osunut; Olisi tullut muuten kiire hakea selkeää taivasta toisaalta.
Aamu valkeni edelleen tuulisen koleana, joskin iltaan nähden silti seesteisempänä. Auringon noustessa aikani jahkailin, jäisinkö kuvaamaan näille rantamille kuukkeleita, vai painelisinko Kilpisjärvelle katsomaan hieman lumisempia maisemia. Kelikameroiden perusteella Käsivarressa olisi nätti ilma, joten sinne siis.

Lunta ei Kittilän-Muonion korkeudella hurjasti ollut, ja Käsivarttakin sai ajella Karesuvannon tuolle puolen ennen kuin tuntureilla ja koivikkojen koristeena alkoi olla enemmän valkoista. Kilpisjärvellä lunta oli virallisten mittausten mukaan vähän toistakymmentä senttiä, mutta siellä täällä sitä kyllä oli puoleen sääreen.
Alhaalla matelevaa sumupilveä liikkui tuntureiden lomassa ja maisemien avoimuus ja näyttävyys olivat ihan arpapeliä, millaiset olosuhteet milläkin hetkillä sattuisivat kohdalle. Paikoittaisesta pilvisyydestä huolimatta valo oli kyllä kaunista, ensilumien aikaan siinä yleensä on jotain ihan omalaatuista.

 

_K2C0012

_K2C0030

_K2C0049

_K2C0053

_K2C0065

_K2C0069

_K2C0116

_K2C0155

_K2C0209

_K2C0217

_K2C0228

_K2C0251

Iltavaloa Orhinselänniemellä

Orhinselänniemi, hieman ehkä möhkö sanana, mutta paikkana yksi Etelä-Lapin hienoimmista ja omalaatuisimmista hiekkarannoista.
Miekojärveen työntyvästä hiekkaharjusta muodostunut ranta erkanee kaakon-luoteen suuntaisena reilut parisataa metriä järvenselälle. Miekojärvellä toki hienoja hiekkarantoja on muitakin, mutta tämä on niistä suosituin. Siksi paljon paikalla onkin useampi tulipaikka, laavu, puuvaja, käymälä ja pari vuotta sitten palaneen kodan tilalla uudenkarhea sellainen. Paikalle pääsee niin vesiteitse kuin kahta kautta polkuakin; pitempi reilun 4,5 kilometrin mittainen reitti nousee Raakonvaaraan, yli 220 metrin korkeuteen, ja lyhyempi 2,5 kilometrin polku kulkee alavampia maita myöten. Rengasreittinä noista saakin jo mukavan päiväretken.

Ohessa iltapäivän valoa Orhinselällä. Sitä valoa, jonka perässä tuonne päätin lähteäkin. Hieman ehkä jäi kaihertamaan, että kampetta oli varattu vain päiväreissulle, iltaa olisi ollut mukava istuskella nuotiolla ja katsella (=kuvata) enemmänkin illan sävyjä järvenselällä. Ilman lisävalonlähdettä piti puoli seitsemän aikaan jo kiiruhtaa autolle, paikoin juurakkoista ja kivikkoista polkua ei tehnyt mieli taivaltaa pimeässä.

Miekojärven reunoilla ja lähistöllä on myös mielenkiintoisia vaaranlakia, sekä muuta nähtävää. Edellä mainitun Raakonvaaran ohella toinen kalottivaara, Sompanen, ja järven luoteispuolella oleva näköalapaikka Pieskänjupukka. Näistä ehkä myöhemmin lisää.

 

_K2C0026

_K2C0040

_K2C0095

_K2C0096

_K2C0127

_K2C0178

_K2C0275

_K2C0322

Leimuja Iso-Vietosella

Auringosta 30.9. lähtenyt koronan massapurkaus (CME) oli odotettavissa saapuvaksi 2.-3.10. Purkaus saavutti maan ilmakehän ehkä hieman odotettua aikaisemmin, toisen päivän varhaisina tunteina, eli klo 02 maissa UT ja aamuyöstä viideltä kotimaista aikaa.
Purkaus synnytti G2-luokan magneettimyrskyn, jonka myötä näyttävistä revontulista pääsi nauttimaan täysimittaisesti Pohjois-Amerikassa monin paikoin. Kansainvälisille avaruussääsivuille tulvi kuvia punaisista ja muutoinkin voimakkaista revontulista. Harmillisesti suurin myräkkä sattui meille aamusta, ja toisaalta pettymystä kasvatti vielä aamupäivällä kovasti pilvistä seuraavalle yölle luvanneet sääennusteet. Seuraavanakin yönä hiukkasvirtausta mitä luultavimmin vielä riittäisi, ja siten erityisen hienoja revontulia oli mahdollisesti odotettavissa, jos vain rakoileva pilvisyys sen sallisi.

Jossain välissä olin jo oikeasti suuntamassa illaksi Ruotsin puolelle, Vittangin ja Kirunan tienoolle, jossa piti norjalaisen Yr.no-sääpalvelun mukaan olla todennäköisimmin selkeää. No noille seuduille olisi ollut noin kolmen tunnin ajoaika.
Iltaa kohti mentäessä vaikutti kuitenkin siltä, että pilvisyys rakoilisi lännestä alkaen näin Napapiirin korkeudella Suomessakin. Muutin suunnitelmia, ja suuntasin puoli yhdeksän maissa Ylitornion puolella olevalle Iso-Vietoselle. Suurta järveä hiekkarantoineen ja avoimine näkymineen olin jo katsellut aikaisemmin sillä silmällä.
Paikan päälle päästyä pohjoisella ja luoteisella taivaalla mateli himmeitä, mutta etenkin ilman valosaastetta selkeästi näkyviä revontulikaaria – Kerrankin paikalla pystyttämässä jalustaa hyvissä ajoin. Yleensä kun tilanne on jo päällä, niin ensimmäiset kuvat ovat aina vähän paniikinomaisia ja vähemmän harkittuja.

Kuvattavaa riitti iltakymmenestä lähtien, ja kirkkaimmat leimut olivat yhdentoista-kahdentoista välillä. Revontulten muodot olivat niin massiivisia, että 16 millinen laajakulma ei riittänyt kaikissa tilanteissa likikään kattamaan kokonaisuutta. Kirkkaus oli myös sitä luokkaa, että ruutuja paloi paikoin väkisin puhki. Mielettömän hieno show, vastaavia ei yleensä näe kuin kerran-pari kaudessa. Ehkä hartaasti odotettu revontulten huippuvuosi vielä pääsee vauhtiin, vaikka toistaiseksi meneillään olevaa pilkkumaksimia onkin luonnehdittu vaisuimmaksi sataan vuoteen.

Ohessa muutama ruutu kaikkiaan noin 400:sta. Muistikortillinen liki täynnä päätin lähteä nukkumaan hieman yli kahdentoista. Ei sillä, että olin kyllä varautunut eväiden ja lämpimien kamppeiden puolesta päivystämään aamuyön tunneille, mutta fiilis yksinkertaisesti oli, että tämä on nyt nähty, suurempaa elämystä ja parempia tai erilaisia kuvia ei enää hirveästi irtoaisi. Seuraavana aamuna Sodankylän geofysiikan observatorion sivuilta varmistui, että kliimaksi oli ollut yhdentoista-kahdentoista välillä, ja myöhemmin yöllä kohtalaisia, muttei yhtä kirkkaita leimuja enemmän etelätaivaalla.

 

_K2C0043

_K2C0151

_K2C0170

_K2C0215

_K2C0204

_K2C0256

_K2C0266

_K2C0285


_K2C0315

_K2C0305

_K2C0355